torstai 26. syyskuuta 2013

Sairaana Turkissa sekä yliopistoon tutustumista

Terveisiä sairastuvalta

Olen ollut tosi sairas varmaan jo yli viikon, mutta nyt voin jo paremmin. Aluksi mulla oli korkea kuume ja mikälie vatsatauti. Nyt olen parantunut kuumeesta, mutta edelleen todella väsynyt koko ajan. Tuntuu, ettei tää tauti lähde koskaan pois! Olin hehkuttanut sitäkin, miten Aili on ollut niin terveenä tähän vuoden ikään saakka, niin tietenkin pikkuneiti on sitten sairastellut oikein olan takaa täällä Turkissa. Aluksi Aili sai sammaksen suuhunsa, joka hoidettiin antibiootilla. Sitten siltä meni ääni luultavasti ilmastoinnin takia ja tämän jälkeen Aili sairastui kuumeeseen ja vauvarokkoon. Se oli kyllä rankkaa aikaa, kun Aililla oli kova kuume. Tyttö heräsi öisin varmaan 20 kertaa ja olo oli ihan avuton. Tuntuu, että täällä pitää olla paljon tarkempi käsihygieniasta kuin Suomessa. Minä en pidä siitä, että kaikki tuntemattomat ihmisetkin kadulla tulevat suutelemaan Ailin käsiä. Ties mitä pöpöjä siinä voi levitä. 

Terveydenhuolto Turkissa

En väitä olevani vielä mikään Turkki-ekspertti ( ainakaan vielä ), mutta tässä jotakin mitä olen pannut merkille perheemme sairastelun myötä Turkin sairaanhoito systeemistä. Korjatkaa, jos olen väärässä väitteissäni!

Lääkäriin ei varata aikaa vaan paikanpäälle vaan mennään ja otetaan vuoronumero. Sitä olen ihmetellyt, että vaikka täällä on niin paljon ihmisiä, niin silti sairaalassa jonot eivät ole pitkät. Harvoin tarvitsee jonottaa kauaa. Yksityisiä lääkäriasemia on ainakin suurissa kaupungeissa, mutta ne ovat kalliita. Siksi kannattaakin ottaa matkavakuutus Turkin matkaa varten. Itsellänikin on voimassa nämä kolme ensimmäistä kuukautta vakuutus. Olen ymmärtänyt, että Turkissa on olemassa ns. Perhelääkäri systeemi. Siis jokaisella perheellä on oma lääkäri, joka huolehtii lasten rokotuksista ja perheen muista asioista. 
   Me olemme käyttäneet täällä julkisen puolen terveyspalveluita. Mielestäni sairaalat ovat täällä Denizlissä ihan asianmukaisen oloisia ja lääkärit vaikuttavat päteviltä. Joitakin negatiivisia asioita olen kuitenkin huomannut. Lääkärit ja hoitajat eivät käytä aina suojakäsineitä, kun koskevat potilaisiin. Mielestäni se on äärimmäisen paha virhe! Tiedän tästä aiheesta jotain, sillä olen työskennellyt lähihoitajana Suomessa. Meille koulussa aina toitotettiin sitä, kuinka tärkeää hanskojen käyttö on. Bakteerit eivät pääse silloin leviämään helposti. Toisena asiana se, että tuntuu, että vaivaan kuin vaivaan määrätään antibiottikuuri. Suomessahan antibioottejen käyttöä yritetään välttää, mikäli mahdollista.
   Kävimme eilen Neuvolassa ottamassa Ailille kaksi rokotetta. Tuntui vähän oudolta, kun eräs rokotusasiantuntija, joka tekee niitä rokotussuunnitelmia alkoi kysyä minulta, että mitä rokotteita Suomessa tarvitaan. En minä ole mikään asiantuntija! Sanoin hänelle vain, että en tiedä, katso netistä! Ja niin hän katsoi. :D



Tutustumista yliopistoon

Kielikoulussamme alkaa lokakuussa uudet kurssit ja meidän oli siis tarkoitus lähteä yliopistolle mainostamaan kouluamme. Pystytimme standit ja jaoimme lehtisiä. Aluksi koin shokin, sillä minulle ei kerrottu mitään kurssien sisällöistä tai aikatauluista. Sanottiin, että seiso vaan siinä. Mulla oli tosi tyhmä olo. Sitten viereeni tuli joku turkkilainen tyttö, joka tiesi enemmän kursseista. Noh joopa joo, se tyttö ei osannut kuin muutaman sanan englantia, joten en saanut mitään infoa. Tuli tosi ärsyyntynyt olo. Siinä mun siis kuului istua/seistä seuraavat seitsemän tuntia tuppisuuna...Lopulta vain päädyimme siihen, että hän kertoo kursseista ja minä toimin vain "houkutuslintuna".Sitten päätin ryhdistäytyä. En viitsinyt mököttää koko seitsemää tuntia, varsinkaan kun olin edustamassa kouluamme. Pakotin itseni puhumaan turkkia ja uskokaa tai älkää osasin muutaman lauseen puhuakin. :D Asenteen muutos kannattikin, sillä tämän jälkeen tapasin erään naisen ja miehen, jotka olivat mukana vaihto-oppilaiden toiminassa ja he lupasivat ottaa minuun yhteyttä facebookin kautta. ( Tosin mitään yhteydenottoa ei ole tullut :/ ). Takanamme oli muutama mies jotka myivät kirjoja. Yllätyksekseni toinen heistä osasi puhua englantia ja alkoi kaupitella minulle kirjoja. En ostanut, sillä en olisi ymmärtänyt niistä mitään. Noh...ainakin aika kului sitten nopeammin ja oli ihan hauskaa.




Näillä mennään! Virtuaali halus kaikille! :)


torstai 19. syyskuuta 2013

Synttäreitä ja Byrokratia viidakossa seikkailua

Happy Birthday!

Aloitetaanpa mukavammasta aiheesta, synttäreistä! Rakas tyttäremme täytti eilen 1 vuotta. Jos olisimme olleet Suomessa olisimme varmaan pitäneet isot juhlat, jonne oltaisiin kutsutta kaikki tuttavat. Täällä Denizlissä taas emme ainakaan vielä tunne niin paljon ihmisiä, joten vietimme juhlat perhepiirissä. Ensitöiksemme veimme Ailin valokuvaamoon. Yllätyksekseni Aili pelkäsi valokuvaajaa ja oli aika työntakana, että saimme edes jotain kuvia. Mutta itse juhlista siis. Turkkilaisilla on pitkät työpäivät, joten juhlimme vasta illallisella. Koristelimme asuntomme ilmapalloilla ja serpentiineillä ja Anders kokkasi meille. Andersin sisko Leyla toi Ailille lahjaksi hienon kakun, jossa oli Ailin kuva. Oikein onnistuneet juhlat! :)


Byrokratiasta

Byrokratia, asia jota vihaan syvästi. Olemme  monikulttuurisena perheenä tottuneet paperisotaan jo Suomessa, mutta aina tulen sitä vihaamaan. Voin asua Turkissa siis ensimmäiset kolme kuukautta turisti visalla. Olin tässä vähän aika sitten jo ihan hermona, koska pelkäsin etten ehdi saada oleskelulupaani ennen kuin turisti visa loppuu. Menimme sitten Poliisilaitokselle ja olikin helpottavaa kuulla, että minulla on tarvittavat paperit ja he voivat hommata oleskeluluvan viikossa! Elikkä takaisin Poliisilaitokselle muutaman viikon kuluttua. :) "Pikkasen" helpompi homma kuin Suomessa! Suomessa oleskeluluvan käsittely kestää keskimäärin 9kk. Huh huh!Tää on silti ollut ihan hirveetä säätöä kaiken maailman papereiden kanssa. Mun äiti on aina ystävällisesti lähettänyt tarvittavia papereita Suomesta ja se on ollut suuri apu. 
   Meidän täytyy saada Aili virallisesti Andersin nimiin Turkissa, jolloin Aili saa automaattisesti oleskeluluvan. Sehän ei olekkaan niin yksinkertaista! Luultiin jo, että meillä on tarvittavat paperit ja ajateltiin käydä Maistraatissa, mutta ei...Tarvitaan alkuperäinen Ailin syntymätodistus ja todistus siitä, etten minä ole ollut naimisissa kenenkään toisen kanssa viimeiseen kahteen vuoteen. Onneksi tässä on vielä aikaa saada paperit Suomesta!
   Olen ollut tässä ilman puhelinta varmaan jo kohta melkein kuukauden. Miksikö? Toin kännykkäni Suomesta ja pystyin käyttämään sitä n. 1,5 kk täällä. Tämän jälkeen pitää maksaa joku maksu. Siitä sitten vaan maksamaan? Ei se ole niin yksinkertaista...Olisin tarvinnut Maistaatista tosdistuksen siitä, että oleskelen maassa ja Poliisilaitokselta lapun missä kerrotaan minä päivänä olen tullut maahan. Anders sanoi, että epäilee tämän johtuvan siitä, että puhelinvero on Turkissa erittäin korkea. Ilman tätä sääntöä ihmiset toisivat kasapäin puhelimia ulkomailta ja myisivät niitä täällä. Olen huomannut, että kännykät ja ylipäänsä elektroniikka on erittäin kallista täällä! Päädyttiin sitten hommaamaan mulle kännykkä Andersin nimiin. Paljon simppelimpää.

Yleensä arjesta

Arki täällä on alkanut tasaantumaan. Oli oikea onni, että löysimme töitä englanninkielen opettajina. Tähän asti olemme kuitenkin olleet vasta harjoittelijoita. Huono puoli tässä on se, että töitä ei  ole ollut kovinkaan paljon. Osasyy on se, että kesäaikaan kursseja ei järjestetä paljon. Tässä lokakuun alussa pitäisi alkaa uudet kurssit ja toivon todella, että saisin itselleni edes kaksi ryhmää. Se tarkoittaisi noin 4-6 h/ päivässä. Se riittää minulle, sillä haluan olla myös Ailin kanssa.
   Niin kuin kerroin, muutimme uuteen asuntoon. Hieno uusi asunto, mutta meillä on ollut hirveä taistelu joka asiasta talon omistajan kanssa. Minä en tiennyt, ettei asunnossa ole lämmintä vettä, kaasua eikä nettiä kun muutimme. Anders sanoi, että oli kertonut minulle, mutta se on kyllä mennyt täysin ohi! Melkein kaksi viikko kesti, että saimme lämpimän veden ja kaasun. Nettiä odottelemme yhä! Anders jo vähän uhkaili omistajaa, että jos nettiä ei ilmesty pian, muutamme pois.

Tässä kuva asunnomme olohuoneesta

Yksinäisyys

En keksinyt tälle aiheelle otsikkoa, joten käytetään sanaa yksinäisyys. Periaatteessa en ole yksinäinen, koska perheeni on täällä. Suurimman osan ajastani vietän Andersin ja hänen perheensä sekä Ailin kanssa. Olen sosiaalinen ihminen ja Suomessa minulla on paljon ystäviä, siksi minua etukäteen huolestutti se, miten löydän tuttavia Denizlistä osaamatta turkkia. Vaikeaa se on ollutkin. Muutaman ystävän olen löytänyt, mutta he ovat työssäkäyviä ihmisiä, joilla on harvoin aikaa nähdä. Niin kuin kerroinkin vauvakerhoja tai äitiryhmiä ei ole. Ensi viikolla olemme lähdössä yliopistolle esittelemään kielikouluamme. Yliopistossa on myös ulkomaalaisia opiskelijoita, joten katsotaan jos törmään uusiin tuttavuuksiin! Loppupeleissä kun mietin, ei onnellisuus ole kiinni ystävien määrästä. Minulla on kuitenkin tiivis perhe täällä tukemassa ja toinen perhe  ja ystävät Suomessa, joka tukee netin ja puhelimen välityksellä. :)

Turkin opiskelu

On ihanaa huomata, että ymmärrän jo vähän ihmisten puhetta. Sanoja sieltä täältä ja yksinkertaisia kysymyksiä tyyllin "Missä Anders on?" ja joskus osaan jopa vastata. Vapaa-ajan johdosta minulla on ollut aikaa perehtyä turkin opiskeluun. Nyt tuntuu, että minulla todella on motivaatiota ja haluan palavasti oppia tämän kielen!


Terveisiä kaikille! Moi moi! :)

perjantai 13. syyskuuta 2013

Mikä ärsyttää? ;D

Moikka vaan! 

Oon kirjoitellut tänne niin posittivisia juttuja ja suodattanut melkeinpa kaiken negatiivisen pois, joten nyt on aika kerätä yhteen ne asiat, mitkä mua ärsyttää täällä Turkissa. Lukuunottamatta siis henkilökohtaisia riitoja yms. minkäkaltaisia kaikilla varmaan on ihmissuhteissa. :D

1. Liikenne! 

Ihmiset ajaa järjettömän kovaa ja huolimattomasti. Autot tööttäilevät jatkuvasti jalankulkijoille ja muille ajajille. Täällä ajatellaan, että autoilija on aina etuoikeutettu, kun taas Suomessa, jos ylität suojatietä on autoilijan pakko pysähtyä eteesi. Täällä pitää olla silmät selässä ja ei pidä koskaan luottaa, että auto antaa tietä edes lapsille. Monilla teillä on liikennevalot, mutta vihreä valo jalankulkijalla palaa vain hetken ja tien yli ei meinaa ehtiä.Olen nähnyt täällä kun vanhat mummotkin juoksevat tienyli. Uskon, että täällä tapahtuu paljon enemmän kolareita kuin Suomessa. Olen myös huomannut, etteivät monet käytä turvavöitä autoissa. :(

2. Koti-ikävä

Täällä oleminen on ihan mieletön seikkailu, mutta kyllä se koti-ikäväkin on alkanut välillä nostaa päätään. Yhtäkkiä tulee mieleen joku muisto Suomesta tai joku paikka. Mulla on ikävä ystäviä ja perhettä Suomesta! Toivottavasti päästäisiin Ailin kanssa käymään jossain vaiheessa Suomessa.

3. Missä kunnon kahvi!? 

Ette arvaakkaan kuinka paljon kaipaaan kunnon pannu/suodatinkahvia. Juhlamokkaa tai Kultakatriinaa vaikka! Täällä myydään ainoastaan nescafea, eli jauhetta mitä sekoitetaan veteen tai vahvaa turkkilaista kahvia. Kun muutimme tänne hankimme ensitöiksemme suodatinkahvinkeittimen. Sen löytäminen olikin tuskan alla, sillä täällä myydään kahvinkeittimiä noin pari vuodessa. Se on oikeata luksuskamaa. Isosta marketista onneksemme olemme löytäneet kaksi kahvimerkkiä, jotka eivät kyllä valitettavasti vedä vertoja suomalaiselle kahville.

Vasemmalla turkkilainen teepannu ja oikella toinen vauvamme (kahvinkeitin, jota metsästettiin kissojen ja koirien kanssa)

4. Missä mammakaverit!?


Suomessa mulla oli paljon mammakavereita, jotka teki mun äitiyslomasta mielenkiintoisen. Lähes päivittäin tavattiin Ailin kanssa jotain mun kavereista ja heidän lapsiaan. Lapset ja äidit viihtyivät kaikki hyvin. Täällä taas en tunne yhtäkään äitiä. Olen puolet päivästä kotona ja iltaisin mulla on yleensä oppitunteja. Täytyy myöntää, että välillä päivät kuluu hitaasti...Lisäksi Suomessa on kaikenmaailman muskarit, perhekahvilat, vauvakerhot yms. Täällä olen yrittänyt kysellä, mutta tällaisia kerhoja ei taida olla olemassa. Puistossa ollaan käytä muutaman kerra Ailin kanssa, mutta se on hieman vaikeaa, sillä Aili ei osaa vielä kävellä ja suuttuu kun ei saa kiivetä esim. kiipeilytelineeseen. Puistossa monesti näkee istuskelevan vanhuksia ja isommat lapset leikkii kentällä. En ole nähnyt montaakaan ikäistäni äitiä, ja epäilen että he eivät puhu englantia. :/

5. Monet polttaa sisällä!

En tykkää. Täällä on ihan yleistä polttaa talon sisällä. Onneksi ei sentään samassa huoneessa, missä on lapsia.

6. Se kun mun yli puhutaan


On vaikeaa kun ei osaa kieltä. Aina tarvitsee jonkun joka puhuu sun puolesta ja hoitaa asiat. Yritän kyllä parhaillani oppia turkkia, mutta oppiminen on hidasta. Monesti Anders puhuu jonkun kanssa muhun liittyvistä asioista esim. 10 min. Mua alkaa kyllästyttää, kun en ymmärrä mitään. Sit mua alkaa jo ärsyttää. Sitten kun kysyn mitä toinen sanoi, saan vastaukseksi ehkä yhden lauseen. Hohhoijaa!

7. Missä bileet ja siideri!?

Niinpä. Sanoisin, että yöelämä täällä Denizlissä on aika kuivaa. Kukaan ei ole kuullutkaan siideristä mitään, eikä sitä myydä. En juo olutta tai väkevää viinaa, joten ainoa vaihtoehto mulle on viini. En tosin ole hirveästi miettinytkään biletystä, kun on ollut niin paljon muuta tekemistä. Toisaalta olisi ihan mukava joskus tutustua turkkilaiseen yöelämään. 


8. Ihmiset etuilevat jonossa

Olet jonottamassa pankkiautomaatille, yhtäkkiä joku nainen kiilaa eteesi ja yrittää päästä automaatille. Miten ärsyttävää, eikö? Tämä ei ole tapahtunut vain yhden kerran, vaan hyvin monta kertaa. Mä en anna kenekään kiilata. Vähän aika sitten Anders sanoikin suorat sanat eräälle keski-ikäselle naisihmiselle joka kioskijonossa etuili. Nainen alkoi huudella takaisin. Noh...onneksi se nainen sitten lopulta lähti tiehensä.



Että tällaisia ärsytyksen aiheita on kertynyt. See you later! :D



maanantai 9. syyskuuta 2013

Kampaamossa

Kampaamossa

Kirjoitampa tässä ihan oman postauksen koskien kampaamoreissuani. Täällä Denizlissä lähes joka kadunkulmassa sijaitsee kampaamo tai parturi. Hinnat ovat paljon alhaisemmat kuin Suomessa. Täytyy myöntää, että mua vähän jännitti lähteä täällä kampaajalle, kun en osaa itse selittää turkiksi mitä haluan. Andersin sisko kuitenkin suositteli minulle hänen luottokampaajansa ja Anders selitti kampaajalle minkälaiset hiukset haluan, joten sinne siis. :)


Tästä siis lähdettiin. Aivan järkyttävä juurikasvu, tiedän. En ollut käynyt kampaajalla lähes puoleen vuoteen.

Let's start!

Kampaamossa oli selkeä työnjako. Ensin joku hiusexpertti (varmaan kampaamon omistaja) tuli tutkimaan hiuksiani ja valitsi oikean värin. Tarkoitus oli siis vain vaalentaa tumma juurikasvu vaaleaksi ja leikata muutama sentti latvoista. Tämän jälkeen, joku työntekijä tuli laittamaan värin mun päähän. Kampaamoon oli palkattu myös tyttö, joka lakaisee hiuksia lattialta ja tuo välineitä kampaajille. Suomessa harvoin näkee tällaista työnjakoa. Ainakin kun minä olen käynyt kampaajalla Suomessa, on vain yksi henkilö hoitanut ihan kaiken. Täällä oli parhaimmillaan kolme ihmistä mun hiuksien kimpussa. 

Filosofiointia odottelun lomassa

Sillä aikaa, kun istuskelin aine päässä ja hörpin nescafea, aloin miettimään meidän elämää täällä. Ollaan oleskeltu nyt Turkissa yli kuukausi ja täytyy myöntää, että aika on kulunut erittäin nopeasti. Tää on kuitenkin ollut yhtä vuoristorataa. Joku päivä kaikki on hyvin ja olen hyvällä tuulella ja toisena oon ihan maassa tai täysin raivoissani kaikesta. Kaipa tää kuuluu asiaan, kun muuttaa pois tutuista ympyröistä ja joutuu aloittamaan kaiken alusta.
    Aloin miettimään, miksi tunnen oloni joskus turhautuneeksi. Tottakai se, ettei pysty kommunikoimaan hyvin muiden ihmisten kanssa ja yrittää sopeutua uuteen kotimaahan aiheuttaa turhautuneisuutta. Mutta mua on myös vaivannut se, ettei meidän elämässä oo ollut selkeää järjestystä. Sen jälkeen kun ollaan muutettu tänne meillä on mennyt hirveästi energiaa kämpän ja töiden etsimiseen. Sitten sitä on syönyt missä ja milloin sattuu ja päivärytmi on ollut vähän niin ja näin.
   Tosiaan, löysimme itsellemme uuden vuokrakämpän läheltä Andersin perhettä halvemmalla vuokralla. Harmi vain, että asuntoon ei tule vielä lämmintä vettä eikä siellä ole nettiä. Tämä tekee elämästämme erittäin hankalaa. Toivon todella, että nämä asiat järjestyvät pian. Mun kännykkäkin on ollut pois käytöstä, sillä kun muuttaa uuteen maahaan joutuu maksamaan jonkun maksun, jotta voi käyttää puhelinta. Sain kuitenkin nyt puhelimen yhdeltä kaverilta, niin mun ei tarvitse maksaa mitään. Saimme myös töitä eräästä yksityisestä kielikoulusta englanninkielen opettajina. Se oli ihan huippu juttu! Tähän mennessä olemme olleet harjoittelijoita, mutta pian saan tietää mitkä ryhmät saan opetettavakseni ja olen todella innoissani!

Ja takaisin todellisuuteen

Odoteltuani piiiiitkän pitkän aikaa aine pestiin hiuksistani pois. Ajattelin, että ihanaa! Blondiväri oli kirvellyt hieman päässä ja ajattelin, että vihdoin homma on ohi. Mutta ei vielä mitään! Hiusguru alkoikin lätkimään hiuksiini uutta vaalennusainetta. Se todella kirveli ja aloin kiemurtelemaan tuolissani. Yritin selittää että " It's burnig burning!" mutta no pain no gain. Vihdoin ja viimein kun väri pestiin hiuksistani pois olin tyytyväinen lopputulokseen. Väri oli vaalea eikä muistuttanut lähimaillekkaan keltaista. Hyvä! Mutta tunne mun päässä oli sanoinkuvaamaton. Tuntui kuin mun pään ympärillä olisi kiristävä rengas, jota en saa pois. Vaalennusaine oli varmaan polttanut  päänahkaa, tai niin mä asian tulkitsen. Joka tapauksessa lopputulos oli ulkonäöllisesti hieno ja hinta oli vain 80 liiraa (n. 35 euroa) kolmen tunnin työstä. 


Tässä lopputulos. Valaistus on huono, mutta toivottavasti saa jotain selkoa. Mun hiuksissa oli alunperin aika paljon ruskeita raitoja, jos ihmettelette lopputulosta. :)

Tähän on hyvä lopettaa. Nyt on kiire illan oppitunneille. Näkemisiin! :)