torstai 21. elokuuta 2014

Kotiäitiyden viimeisiä päiviä viedään!

Aili aloittaa päiväkodin ensi maanantaina. Nyt kun tämä melkeinpä kaksi vuotta kestänyt kotiäititaipaleeni on näiltä osin pian pulkassa, voisin kertoa hieman tästä ajasta teille.

Aili poseeraa päiväkodin edessä ensimmäisenä harjoittelu päivänä
Kun aloin odottamaan Ailia olin 22- vuotias vastavalmistunut lähihoitaja. Olin kohtalaisen nuori odottaja mutta en ainakaan huomannut että ihmisillä olisi ollut ennakkoluuloja raskaudestani. Äidiksi ryhtymisessä pelotti se kuinka rankkaa vauva-arki tulisi olemaan ja mietin joudunko luopumaan täysin vanhasta elämästäni ja unohtamaan kokonaan itseni. Pelot eivät käyneet toteen vaan koen saaneeni enemmän kuin olen joutunut luopumaan.

Ennen kuin jäin äitiyslomalle työskentelin sairaalan vuodeosastolla 2-vuorotyössä. Raskausaika oli minulle henkisesti vaikeaa aikaa mutta fyysisesti voin pahoinvointia lukuunottamatta hyvin ja pystyin tehdä töitä äitiysloman alkuun saakka. Ensimmäiset kuukaudet Ailin syntymän jälkeen olivat hämmentäviä. Äitiys tuntui luonnolliselta mutta kiintymys vauvaa kohtaan kasvoi vähitellen eikä se iskenyt kuin nuijanisku heti synnytyssalissa niin kuin lehdistä yleensä saa lukea. Vauvan hoito tuntui helpommalta kuin olin kuvitellut mutta Aili onkin ollut syntymästä saakka perusterve ja syönyt ja nukkunut hyvin. Kaipa minulla oli ollut mielessä vain kauhukuvia tulevasta. Aloimme käydä perhekahviloissa ja tutustuin moniin muihin nuoriin äiteihin. Ikäisiäni äitejä (silloin 23 v.) on siis yllättävän paljon vaikka raskausaikana pelkäsin että jäisin ihan pimentoon kun suurimmalla osalla kavereistani ei lapsia vielä ollut.


Muistan kuinka kaikki oli uutta ja jännittävää. Seurasimme tarkkaan Ailin kehitystä ja aloin tehdä vauvakirjaa. Elämä tuntui yllätävän vapauttavalta kun ei ollut tarkkoja aikatauluja ja sain nukutuksi paljon paremmin kuin työelämässä ollessani. Tuntui oudolta kun elämäni ei pyörinyt enää työn vaan nyt lapsen ympärillä. Välillä koin jopa huonoa omaatuntoa hyvästä olostani kun joillekin vauvavuosi on paljon rankempaa aikaa. Uloskin pääsin silloin tällöin ja en ole kokenut jääväni paljosta paitsi lapsen syntymän jälkeen. Kaikki mitä tein sai uuden merkityksen. Tein sen kaiken Ailin vuoksi.


Kesällä 2013 muutimmekin sitten väliaikaisesti Turkkiin. Aiheesta olenkin jo kirjoittanunt postauksessa "Kotiäitinä Turkissa." Ensimmäiset kuukaudet olivat minulle rankkoja koska en tuntenut ketään enkä puhunut kieltä sanaakaan. Turkissa ollessani opin kuitenkin nauttimaan ihan arkipäiväisistä asioista kotiäitinä ja päivärutiineista. En enää tarvinnut suurta joukkoa ihmisiä ympärilleni jotta tuntisin oloni hyväksi. Opin olemaan myös itseni kanssa.


Palasimme Ailin kanssa Suomeen joulukuussa 2013 ja siitä alkoi lyhyt yh-kauteni. Muistelen että Aili sairasteli niihin aikoihin aika paljon ja nyt kun ajattelen olin aika kovilla. Aililla alkoi samoihin aikoihin uhma ja minä luin koulun pääsykokeisiin. Nämä asiat tekivät arjesta vielä haasteellisempaa. Onneksi sain apua ystäviltä ja sukulaisiltani. Kuitenkin oli ihanaa huomata että selvisin Ailin hoidosta yksinkin ja itseluottamukseni äitinä kasvoi paljon. Talvella 2014 vierailimme yhden kolmen viikon jakson Turkissa perheen luona ja sen jälkeen palasimme taas kotiin odottelemaan kesän Alanyan reissua.


Kesäkuun lopulla Ö tosiaan muutti takaisin meidän kanssa Suomeen jolloin minunkin osani Ailin hoidossa helpottui. Aili sopeutui nopeasti tilanteeseen ja nykyään Aili ja baba ovat erittäin läheisissä väleissä.

Viimeiset kuukaudet olen huomannut itsessäni pienoista väsymystä kotona oloa kohtaan. Ensimmäinen puolitoista vuotta kotiäitinä tuntui satumaisen hienolta mutta loppuakohden aloin kaipaamaan yhä enemmän työ- ja opiskeluelämään. Sehän on hyvä merkki siinä mielessä että olen valmis päästämään yhdestä hienosta aikakaudesta irti. Uskon myös että Aili on valmis uusiin seikkailuihin ja päiväkodin alkuun.


Ailista on tullut omatoiminen kaksivuotias jolta ei tempperamenttia puutu. On ihanaa nähdä kuinka Aili nauttii muiden lasten seurasta vaikka sosiaalisia pelisääntöjä vielä opetteleekin.

Tiivistettynä voin todeta sen että nämä kuluneet kaksi vuotta ovat olleet elämäni onnellisimpia vuosia joita tulen aina muistelemaan hyvillä mielin. Äitiys on paljon muutakin kuin lapsen hoitoa. Se on kasvattamista ja vieressä kulkemista sekä elämän hyvissä että huonoissa hetkissä. Tuntuu siltä että haasteet vain kasvavat lapsen iän myötä joten siinä väkisinkin kasvaa itsekin samalla. <3 :)

torstai 14. elokuuta 2014

Sopeutumista ja byrokratiaa

Terve vaan lukijat!

Eräässä kommentissa toivottiin että kertoisin myös miehen sopeutumisesta tänne Suomeen joten tässä siitä sitten. Ö on tosiaan aiemmin asunut Suomessa ja hän puhuu kohtalaisen hyvin Suomea joten meidän ei tarvinnut lähteä ihan ns. lähtöviivalta tätä kotoutumista ajatellen.

Saavuttiin takaisin Suomeen siis kesäkuun lopulla ja paljon oli kuitenkin hommaa että pääsi taas systeemeihin kiinni ja että saatiin arki rullaamaan. Niin se vain usein menee että suomalaisen puolison apu on monesti näissä asioissa tärkeää ja niin minäkin olen näitä juttuja pohtinut paljon.

Ensimmäinen asia oli tietenkin tehdä maistraattiin osoitteenmuutosilmoitus ja käydä paikan päällä ilmoittautumassa. Sitten oli vuorossa liittyminen Suomen sosiaaliturvaan Kelan sivuilla. Kelassa sanottiin että liittymisen käsittelyaika vaihtelee 4 viikosta puoleen vuoteen (WHAT!?). Minä sitten soitin sinne uudestaan ja pyysin käsittelyn kiirehtimistä ja yllätyksekseni päätös tehtiin nopeasti tuon puhelinsoiton jälkeen. Ö on aina sanonut mulle että se aina auttaa kun suomalainen puoliso puuttuu asioihin. En koskaan uskonut sitä koska Suomessa yleensä mennään kaikessa vain jonon sanelemassa järjestyksessä mutta taisin olla väärässä.

Seuraava askel oli käydä työvoimatoimistossa ja ilmoittautua työnhakijaksi. Te toimisto haluaisi että asioita hoidettaisiin mahdollisimman paljon sähköisesti ja että paikan päälle ei tultaisi. Silti muut kuin Euroopan kansalaiset eivät voi ilmoittautua työnhakijoiksi netissä!!! Puhelinlinja heillä on aina varattu joten menimme suoraan vaan toimistoon ilman ilmoituksia. Ö:llä oli mennet kotoutumisaika umpeen aiemmin asuessaan Suomessa joten mihinkään suomenkielikursseille hän ei Te toimiston kautta menisi. Niinpä hän lähti etsimään töitä ihan netin kautta ja lähetti aika paljon hakemuksia. Koulut olivat kuitenkin jääneet kesken Turkissa ja ammattitutkinnon suorittaminen innosti joten minä kannustin hakemaan opiskelemaan. Ö haki Te toimiston kautta työvoimakoulutuksiin ja sitten ihan täydennyshaussa ammattikouluun.

Kova työ tuotti tulosta ja hän sai kutsun ammattikoulun kielikokeeseen! Läpäistyään kokeen hän sai paikan ja opiskelee nyt sähkö- ja automaatiotekniikkaa! Aivan mahtavaa! Nyt koulu on jo alkanut ja sanojensa mukaan kielen takia opetusta on välillä vaikea ymmärtää mutta toivon että hän saa tukea koulultaan koska olisi äärimmäisen tärkeää työnsaannin kannalta että hän saisi tutkinnon suoritettua! Kuitenkin tiedän että minulla on fiksu mies ja hän kyllä pystyy tähän.

Muutenkin sopeutuminen takaisin Suomeen on mennyt ihan hyvin. Onneksi Ö rakastaa Suomea koska minä en haluaisi asua loppuelämääni Turkissa vaikka se ihana maa onkin. Asumme samassa talossa missä ennen Turkkiin muuttoamme joten tuttuja kulmia siis molemmille.



Ei tämä monikulttuurisen perheen elämä aina helppoa ole mutta todellakin tämän kaiken arvoista.  :)

perjantai 8. elokuuta 2014

Alanyan ja Denizlin matka

Oltiin tosiaan kesäkuussa lomalla Alanyassa kaksi viikkoa. Samalla reissulla vierailtiin myös Ö:n perheen luona Denizlissä. Tässä hieman kuvakoostetta matkasta. :)

14.6 aamuvarhaisella lähdimme lentokoneella kohti Alanyaa. Kerrankin olimme varanneet pakettimatkan eikä tarvinnut stressata lentokoneen vaihdoista yms. Matkaan lähdimme minä, Aili sekä äitini ja hänen miesystävänsä. Yllätyin siitä miten pitkä matka Antalyan kentältä on Alanyaan. Matka oli pitkä ja uuvuttava mutta se oli kaiken sen arvoista.

Ensimmäiset päivät menivät ihan rentoutuessa. Baban ja tyttären jälleenkohtaaminen oli hellyyttävä näky. Aili ujosteli aluksi mutta se unohtui nopeasti.

Eräänä päivänä lähdimme kaikki yhdessä koko päivän kestävälle laivamatkalle. Mielestäni se oli yksi loman kohokohdista! Laivan kannelta sai tietyissä paikoissa hypätä uimaan ja kerran uimme jopa eräälle rannalle. Lounaan söimme laivassa. Laivan kannella soitettiin musiikkia ja pidettiin leikkimielisiä kilpailuja sekä vaahtobileet mutta alakannella oli mukavan rauhallista nukuttaa vaikka vauva unille. Suosittelen laivamatkaa kaiken ikäisille!

Osallistuimme yhdelle Finnmatkojen järjestämälle retkelle. Bussi haki meidät hotellilta ja aluksi ajoimme katsomaan hedelmätarhoja. Lopuksi saimme maistaa tuoreita hedelmiä. Sen jälkeen suuntasimme Dim tippukiviluolaan.

Sama Finnmatkojen retki huipentui lounaaseen Dim joella. Opas puhui picnicistä joten kuvittelimme syövämme eväitä jossain nurmella mutta niinkuin kuvasta huomaa kelluimme käytännössä joen yllä. Kokemus oli hieno! Joen vesi oli verrattaen kylmää mutta jokunen ihminen uskaltautui laskemaan vesiliukumäestä. Lähellä jokea sijaitsi myös uima-allas jossa vesi oli sitten lämpimämpää.

Juhannusta vietimme ei niin perinteisesti tänä vuonna. Lähdimme syömään ravintolaan jonka jälkeen Aili jäi mummin hoitoon yöksi ja minä ja Ö suuntasimme kohti Alanyan yöelämää. Suosimme Havanna clubia jossa olemme ennenkin käyneet sillä siellä soitetaan tanssittavaa musiikkia inhimillisillä volyymeilla.

Kävimme myös Alanyan Water Planet vesipuistossa. Meille sanottiin että se on todella hieno ja suuri vesipuisto mutta täytyy myöntää että ei se mielestäni ollut suuren hehkutuksen arvoinen.Vietimme kuitenkin oikein hauskan päivän.

Juhannuksen jälkeen matkasimme bussilla Denizliin. Matka kesti taukoineen seitsemän tuntia mutta Aili jaksoi sen hienosti. Matkustimme Pamukkalen bussilla jossa on onneksi hyvä ilmastointi sekä välipalatarjoilu. Vietimme Denizlissä paljon aikaa Ö:n perheen kanssa sekä kiertelimme toki kaikki tutut paikat läpi kuten Chamlik ja Incilipinar puiston. Shoppailin myös paljon uusia vaatteita Chamlikin ostoskeskuksesta ja ihan Cinarin pääkadulta.Vietin Denizlissä kolme yötä mutta Aili jäi baban kanssa vielä muutamaksi extra yöksi jotta suku ehti nauttia tytön seurasta pidempään.

Sitten olimmekin taas takaisin Alanyassa. Lauloin karaokea pitkästä aikaa hotellin baarissa. Heillä oli paljon suomalaisia kappaleita, itseasiassa vaikutti että niitä oli enemmän kuin englanninkielisiä. Taitavat tietää että suomalaiset ovat karaoke kansaa!

Viimeisenä päivänä kiipesimme Kale vuorille ja linnoitukselle äidin ja hänen miesystävänsä kanssa.

Näkymät alas olivat mahtavat!


Tähän loppuukin matkareportaasini. Alanyassa on loppupeleissä aika paljon koettavaa ja nähtävää ihan kaiken ikäisille. Hyvä reissu  kokonaisuudessaan! :)