torstai 21. elokuuta 2014

Kotiäitiyden viimeisiä päiviä viedään!

Aili aloittaa päiväkodin ensi maanantaina. Nyt kun tämä melkeinpä kaksi vuotta kestänyt kotiäititaipaleeni on näiltä osin pian pulkassa, voisin kertoa hieman tästä ajasta teille.

Aili poseeraa päiväkodin edessä ensimmäisenä harjoittelu päivänä
Kun aloin odottamaan Ailia olin 22- vuotias vastavalmistunut lähihoitaja. Olin kohtalaisen nuori odottaja mutta en ainakaan huomannut että ihmisillä olisi ollut ennakkoluuloja raskaudestani. Äidiksi ryhtymisessä pelotti se kuinka rankkaa vauva-arki tulisi olemaan ja mietin joudunko luopumaan täysin vanhasta elämästäni ja unohtamaan kokonaan itseni. Pelot eivät käyneet toteen vaan koen saaneeni enemmän kuin olen joutunut luopumaan.

Ennen kuin jäin äitiyslomalle työskentelin sairaalan vuodeosastolla 2-vuorotyössä. Raskausaika oli minulle henkisesti vaikeaa aikaa mutta fyysisesti voin pahoinvointia lukuunottamatta hyvin ja pystyin tehdä töitä äitiysloman alkuun saakka. Ensimmäiset kuukaudet Ailin syntymän jälkeen olivat hämmentäviä. Äitiys tuntui luonnolliselta mutta kiintymys vauvaa kohtaan kasvoi vähitellen eikä se iskenyt kuin nuijanisku heti synnytyssalissa niin kuin lehdistä yleensä saa lukea. Vauvan hoito tuntui helpommalta kuin olin kuvitellut mutta Aili onkin ollut syntymästä saakka perusterve ja syönyt ja nukkunut hyvin. Kaipa minulla oli ollut mielessä vain kauhukuvia tulevasta. Aloimme käydä perhekahviloissa ja tutustuin moniin muihin nuoriin äiteihin. Ikäisiäni äitejä (silloin 23 v.) on siis yllättävän paljon vaikka raskausaikana pelkäsin että jäisin ihan pimentoon kun suurimmalla osalla kavereistani ei lapsia vielä ollut.


Muistan kuinka kaikki oli uutta ja jännittävää. Seurasimme tarkkaan Ailin kehitystä ja aloin tehdä vauvakirjaa. Elämä tuntui yllätävän vapauttavalta kun ei ollut tarkkoja aikatauluja ja sain nukutuksi paljon paremmin kuin työelämässä ollessani. Tuntui oudolta kun elämäni ei pyörinyt enää työn vaan nyt lapsen ympärillä. Välillä koin jopa huonoa omaatuntoa hyvästä olostani kun joillekin vauvavuosi on paljon rankempaa aikaa. Uloskin pääsin silloin tällöin ja en ole kokenut jääväni paljosta paitsi lapsen syntymän jälkeen. Kaikki mitä tein sai uuden merkityksen. Tein sen kaiken Ailin vuoksi.


Kesällä 2013 muutimmekin sitten väliaikaisesti Turkkiin. Aiheesta olenkin jo kirjoittanunt postauksessa "Kotiäitinä Turkissa." Ensimmäiset kuukaudet olivat minulle rankkoja koska en tuntenut ketään enkä puhunut kieltä sanaakaan. Turkissa ollessani opin kuitenkin nauttimaan ihan arkipäiväisistä asioista kotiäitinä ja päivärutiineista. En enää tarvinnut suurta joukkoa ihmisiä ympärilleni jotta tuntisin oloni hyväksi. Opin olemaan myös itseni kanssa.


Palasimme Ailin kanssa Suomeen joulukuussa 2013 ja siitä alkoi lyhyt yh-kauteni. Muistelen että Aili sairasteli niihin aikoihin aika paljon ja nyt kun ajattelen olin aika kovilla. Aililla alkoi samoihin aikoihin uhma ja minä luin koulun pääsykokeisiin. Nämä asiat tekivät arjesta vielä haasteellisempaa. Onneksi sain apua ystäviltä ja sukulaisiltani. Kuitenkin oli ihanaa huomata että selvisin Ailin hoidosta yksinkin ja itseluottamukseni äitinä kasvoi paljon. Talvella 2014 vierailimme yhden kolmen viikon jakson Turkissa perheen luona ja sen jälkeen palasimme taas kotiin odottelemaan kesän Alanyan reissua.


Kesäkuun lopulla Ö tosiaan muutti takaisin meidän kanssa Suomeen jolloin minunkin osani Ailin hoidossa helpottui. Aili sopeutui nopeasti tilanteeseen ja nykyään Aili ja baba ovat erittäin läheisissä väleissä.

Viimeiset kuukaudet olen huomannut itsessäni pienoista väsymystä kotona oloa kohtaan. Ensimmäinen puolitoista vuotta kotiäitinä tuntui satumaisen hienolta mutta loppuakohden aloin kaipaamaan yhä enemmän työ- ja opiskeluelämään. Sehän on hyvä merkki siinä mielessä että olen valmis päästämään yhdestä hienosta aikakaudesta irti. Uskon myös että Aili on valmis uusiin seikkailuihin ja päiväkodin alkuun.


Ailista on tullut omatoiminen kaksivuotias jolta ei tempperamenttia puutu. On ihanaa nähdä kuinka Aili nauttii muiden lasten seurasta vaikka sosiaalisia pelisääntöjä vielä opetteleekin.

Tiivistettynä voin todeta sen että nämä kuluneet kaksi vuotta ovat olleet elämäni onnellisimpia vuosia joita tulen aina muistelemaan hyvillä mielin. Äitiys on paljon muutakin kuin lapsen hoitoa. Se on kasvattamista ja vieressä kulkemista sekä elämän hyvissä että huonoissa hetkissä. Tuntuu siltä että haasteet vain kasvavat lapsen iän myötä joten siinä väkisinkin kasvaa itsekin samalla. <3 :)

4 kommenttia:

  1. Aili on itse suloisuus...toivon kaikkea hyvää teille elämäänne....:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Kauniisti sanottu! Kaikkea hyvää sinun elämääsi myös! :)

      Poista
  2. Ihana postaus ja suloisia kuvia! :)

    Viivi

    VastaaPoista

Piristät päivääni jättämällä kommentin. Kiitos! :)